Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 2. vsk, nro 8.
Henri Järvinen
Helluntailainen jumalanpalvelus on kristillisen liturgisen elämän yksi dynaamisimmista ja teologisesti kiinnostavimmista muodoista. Siinä korostuvat spontaanisuus, yhteisöllisyys ja Pyhän Hengen välitön toiminta, jotka erottavat sen klassisesta liturgisesta traditiosta. Helluntailaisuudessa jumalanpalvelus ei ole ensisijaisesti rituaalinen toimitus, vaan elävä kohtaaminen, jossa Hengen johdatus, yhteisön osallistuminen ja sanan julistus muodostavat kokonaisuuden. Samalla kuitenkin helluntailainen kokoontuminen näyttäisi rakentuvan tietynlaisten rakenteellisten muotojen varaan. Tässä kolmiosaisessa kirjoituksessa tarkastelen helluntailaisen jumalanpalveluksen keskeisiä teologisia periaatteita ja omia kokemuksellisia huomioita osallistuessani Helluntailaisten maailmankonferenssin tapahtumaan.
Telttakokouksista karismaattiseksi liikkeeksi
Helluntailainen ja karismaattinen kristillisyys on yksi voimakkaimmin kasvavista kristinuskon suuntauksista. Erilaisten arvioiden mukaan tähän virtaukseen kuuluu vajaa neljännes noin kahdesta miljardista kristitystä, joista helluntailaisia on noin kolmasosa. Modernin helluntailaisuuden taustalla mainitaan pääsääntöisesti englantilaisen John Wesleyn (1703–91) pyhitysnäkemys ja sen pohjalta 1800-luvulla Yhdysvalloissa muotoutunut pyhitysliike. Tutkijoiden parissa ei vallitse täyttä yhteisymmärrystä helluntailaisuuden varhaishistorian vaiheista ja sen taustalle on nähty niin afroamerikkalaisten kuin muidenkin 1800-luvun loppupuolen parantamis- ja pyhitysliikkeiden teologinen vaikutus.
1900-luvun alussa tapahtuneiden suurten herätysaaltojen jälkeen liike hajosikin pian merkittäviin opillisiin kiistoihin ja samaan aikaan sen ajattelu levisi karismaattisena painotuksena perinteisten kirkkojen sisälle. Yksinkertaistetusti tämä kristillinen virtaus voidaankin jakaa kolmeen: helluntailaisuuteen (pyhityshelluntailaisuus), helluntailaisperäiseen kristillisyyteen ja yleisempään karismaattisuuteen. Yhdistävinä tekijöinä voidaan nähdä ajatus itsenäisistä ja spontaaneista seurakuntaliikkeistä, joissa korostuu opillisesti parantamisen, Pyhän Hengen kasteen eli pyhityksen sekä kielillä puhumisen ja kokemuksellisuuden näkökulmat.
1900-luvun kuluessa liikkeen jumalanpalveluselämä myös monimuotoistui. Helluntailainen jumalanpalvelus juontaa juurensa 1800-luvun protestanttisista herätys- ja pyhitysliikkeistä, erityisesti metodismista, holiness-liikkeestä ja amerikkalaisista herätyskokouksista, joissa korostettiin henkilökohtaista uskonkokemusta, yhteisöllistä rukousta ja evankelioivaa ylistystä. Varsinkin metodistien vapaamuotoiset rukouskokoukset, virsilaulu ja todistusten jakaminen loivat mallin helluntailaisten kokoontumisille. Kun metodismin piiristä noussut pyhitysliike loi ajatuksen “täyden pyhityksen kokemuksesta”, joka myöhemmin helluntailaisuudessa tulkittiin Hengen kasteena ja kielilläpuhumisena, saivat spontaanisti johdetut kokoukset usein voimakkaita emotionaalisia sävyjä. 1800-luvun amerikkalaisissa herätyskokouksissa (revivals) painotettiin yksilön kääntymystä, henkilökohtaista todistusta ja musiikin käyttöä hengellisen liikkeen välineenä. Näistä eri elementeistä helluntailaisuus omaksui evankelioivan ja kokemuksellisen jumalanpalvelusmallin, jossa saarna, laulu ja rukous sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.
Hengen johtama yhteisö
Ulkopuolisen näkökulmasta helluntailainen ja karismaattinen jumalanpalvelus vaikuttaa hyvin teatraaliselta esitykseltä jo ihan niistä lähtökohdista, että siinä on usein lava, bändi, puhujat ja nykypäivänä usein myös värivalot, screenit ja tanssilattia. Mutta se ei ole esitys vaan kohtaaminen, jossa perusajatuksena on, että Pyhä Henki on seurakunnan todellinen johtaja. Tämä näkyy siinä, miten liturgia, jos sitä sanan perinteisessä merkityksessä on, muotoutuu kunkin hetken mukaan. Periaatteessa kuka tahansa voi nousta rukoilemaan, todistamaan, profetoimaan tai laulamaan. Rakenne elää Hengen mukana. Tämä ei tarkoita kaaosta, vaan sellaista järjestystä, jota Paavali kuvaa Korinttilaiskirjeissä: "Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” (1. Kor. 14:26).
Miten tuo ”yhteiseksi parhaaksi” tulisi ymmärtää? Järjestys ei ole ennalta määrätty muoto, vaan hengellinen rytmi, joka syntyy jaetusta virittyneisyydestä, jossa yhteisö tunnustelee Jumalan läsnäoloa. Helluntailaisessa teologiassa jumalanpalvelus on Hengen ja seurakunnan välistä vuoropuhelua, ei inhimillisesti kontrolloitua ohjelmaa. Painopiste on Sanassa ja kokemuksessa yhtä aikaa. Saarna on usein pitkä, intensiivinen ja henkilökohtainen; sen kautta ei vain opeteta vaan kutsutaan muutokseen. Raamattu on auktoriteetti, mutta sen tulkinta tapahtuu Hengen läsnäolon keskellä. Ajatuksena on, että julistus ja rukous, laulu ja tuntemukset limittyvät toisiinsa kuin yksi rukous.
Helluntailaisuuden jumalanpalvelusteologia rakentuu vahvasti karismaattisen kristillisyyden, Raamatun auktoriteetin ja Pyhän Hengen välittömän vaikutuksen varaan. Helluntailaisuudessa ei ole yhtä kaikille seurakunnille yhteistä liturgista kaavaa, vaan jumalanpalveluksen muoto ja järjestys ovat joustavia ja riippuvat seurakunnasta. Suomen Helluntaikirkko on julkaissut oman käsikirjan, jossa määritellään pääpiirteissään seurakunnan jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten rakenteelliset periaatteet.
Helluntailaisen teologian ytimessä on ajatus Pyhästä Hengestä seurakunnan todellisena johtajana. Tämä näkemys määrittää myös käsitystä jumalanpalveluksen luonteesta ja järjestyksestä. Pyhän Hengen toiminta ei ole liikkeelle vain teologinen oppi, vaan käytännöllinen periaate, joka muovaa koko seurakuntaelämän rakennetta. Jumalanpalveluksessa tämä ilmenee avoimuutena Paavalin mainitsemille armolahjoille, kuten rukoukselle, profetialle, kielilläpuhumiselle, todistuksille ja ylistykselle. Näitä ei nähdä poikkeuksellisina ilmiöinä, vaan normaaleina Hengen työn ilmentyminä kristillisessä yhteisössä.
Tämä teologinen lähtökohta juontaa juurensa Apostolien tekojen kuvaukseen alkuseurakunnasta (Ap.t. 2:42–47), jossa uskovat kokoontuivat yhteiseen rukoukseen, ehtoollisen viettoon ja opetukseen Pyhän Hengen voimassa. Uuden testamentin tekstien perusteella helluntailaisuus ymmärtää jumalanpalveluksen dynaamisena Hengen ja yhteisön vuorovaikutuksena ja vierastaa ajatusta liturgiasta, jonka arvo määräytyy sen muodollisen tarkkuuden perusteella. Jumalanpalveluksen “vapaus” ei kuitenkaan merkitse järjestyksen hylkäämistä, vaan luottamusta siihen, että Hengen johtama järjestys on elävä ja tilanteinen. Näin helluntailainen jumalanpalvelus rakentuu karismaattisen hermeneutiikan varaan: seurakunta lukee aikaa, kokemusta ja sanaa Hengen tulkintakehyksen kautta.
Helluntailaiseen jumalanpalvelusteologiaan kuuluu siis ajatus siitä, että liturginen rakenne ei ole päämäärä, vaan väline Hengen toiminnan palveluksessa. Jumalanpalvelus on ennen kaikkea kohtaamisen teologiaa – tila, jossa Jumalan läsnäolo ei ole rituaalisesti varmistettu, vaan pneumatologisesti odotettu. Helluntailainen jumalanpalvelus on siksi spontaani ja osallistava. Kirkkokäsikirjan sijaan voisi puhua Raamatun auktoriteetista, jossa keskeisenä teologisena periaatteena on Sanan ja Hengen ykseys. Pyhän Hengen toiminta nähdään aina sidoksissa Raamattuun, joka toimii kaiken hengellisen kokemuksen mittapuuna. Jumalanpalvelus ei helluntailaisessa kontekstissa ole ensisijaisesti inhimillisesti ohjattu tai liturgisesti kaavoitettu toimitus, vaan elävä kohtaaminen, jossa seurakunta odottaa Hengen välitöntä johdatusta.
Henri Järvinen on teologi ja pappi, joka toimii jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä.
Kirjallisuutta
Ahonen, R. 2003 Karismaattinen ja evankelikaalinen hengellisyys. Teoksessa Häyrynen, S., Kotila, H. & Vatanen, O. (toim.) Spiritualiteetin käsikirja. Helsinki: Kirjapaja.
Albrecht, D. E. 1999 Rites in the Spirit. A Ritual Approach to Pentecostal/Charismatic Spirituality. Sheffield, England: Sheffield Academic Press Ltd.
Hollenweger, W. J. 1997 Pentecostalism. Origins and Developments Worldwide. Peabody, Massachusetts, USA: Hendrickson Publishers, Inc.
Johansson, C. 2002 Pentecostal Worship. Teoksessa Bradshaw, P. (toim.) The New SCM Dictionary of Liturgy and Worship. London, UK: SCM Press
McGrath, A. 1999 Christian Spirituality. Malden, MA Oxford: Blackwell Publishers Ltd.
Rybarczyk, E. 2002 Spiritualities Old and New: Similarities between Eastern Orthodoxy & Classical Pentecostalism. PNEUMA: The Journal of the Pentecostal Studies. Vol 24. Number 1.