Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 2. vsk, nro 6.
Kati Pirttimaa
Vuonna 1907 annettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käsikirjakomitean tehtäväksi uudistaa kirkkokäsikirja ja sen kieltä. Tehtävänannossa todetaan, että ”kielen osalta noudatetaan vanhaa ja arvokasta kirkkokieltä, kuitenkin niin, että vanhanaikaiset sanat ja lauserakenteet, joita nykykielessä ei ymmärretä tai ymmärretään väärin, korjataan”. Vuonna 1963 käsikirjauudistuksen yhteydessä todettiin, että pyritään nykyaikaiseen yleiskieleen, kuitenkin niin, että raamattusitaatit ja sanonnat pidetään vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaisina. Vuonna 1997 käsikirjauudistuksen perustelujen mukaan liturgisessa kielessä tavoitellaan selkeyttä, tiiviyttä, täsmällisyyttä ja kontekstuaalisuutta. Tuolloin pyrittiin kiinnittämään huomiota virke- ja lauserakenteisiin, sanajärjestykseen, pronomineihin, viittaussuhteisiin, puhutteluketjuihin ja lausejonoihin. Nykyisin käytössä oleva jumalanpalvelusten kirja hyväksyttiin vuonna 2000 ja kirkollisten toimitusten kirja vuonna 2003.
Vuonna 2018 julkaistussa Kirkon kasvatus -dokumentissa todetaan, että ”kieli on yksi kasteen este. Nykyajan ihmiselle kirkon käyttämä hengellinen kieli on yhtä vieras kuin latina oli tavalliselle kansalaiselle reformaation aikana”. Jumalanpalvelusbarometrissä 2023 papit sanoivat kirkollisten toimitusten kielen olevan vanhentunutta ja vaikeasti ymmärrettävää. Vuonna 2020 Ovet auki -strategiassa puolestaan luvataan, että ”käytämme kieltä, jota ihmiset ymmärtävät”.
Toista sataa vuotta on siis ollut hyvä pyrkimys uudistaa kirkollista kieltä niin, että se olisi ymmärrettävää ja selkeää. Ja edelleen todetaan, että näin ei ole. Kun nyt kirkollisten toimitusten kirjan uudistamisprosessi on nytkähtämässä liikkeelle, onkin syytä miettiä, olisiko jotain syytä tehdä toisin, ja jos niin mitä – että sadan vuoden päästä ei oltaisi edelleen samassa tilanteessa. Nostan esiin muutamia liturgisen kielen uudistamisen haasteita.
Uskonnollinen kieli uudistuu tyypillisesti hitaasti. Kaikissa uskonnoissa, kaikissa kulttuureissa uskonnollinen kieli kantaa mukanaan pitkää traditiota. Rituaalien kieli, jota kristillisessä kontekstissa kutsutan liturgiseksi kieleksi, uusiutuu uskonnollisen kielen lajeista kaikkein hitaimmin. Ei siis ihme, että sata vuotta on lyhyt aika näissä kekkereissä. Liturgiselle kielelle on tyypillistä, että sen päälähde on Raamattu, se on sidoksissa oppiin, se on kollektiivista yhteisön kieltä ja että se on tarkoitettu ensisijaisesti puhuttavaksi, kuunneltavaksi ja laulettavaksi.
Suomenkieliset kirkkokäsikirjojen tekstit ovat tyypillisesti käännöksiä. Alkujaan latinasta, ruotsista ja saksasta, sittemmin myös monista muista kielistä. Tekstejä käännettäessä niihin jää helposti käännösvaikutuksia. Niin myös liturgisessa suomen kielessä. Mikael Agricola kollegoineen säilytti jopa liikuttavalla tavalla latinan sananjärjestykset ja rakenteet, ja ne säilyivät teksteissä satoja vuosia, vaikkeivat ne olleet enää pitkään aikaan varsinaisesti idiomaattista suomea. Ja kun tietyt sanat ja rakenteet ovat iskostuneet jonnekin kansakunnan hengelliseen muistiin, niiden uudistaminen ja muokkaaminen on vaikeaa.
Liturginen kieli on rukouksen ja ylistyksen kieltä. Samaan aikaan liturgisissa teksteissä tiivistyy kirkon oppi. Lex orandi, lex credendi, rukouksen laki luo perustan uskon laille. Kirkon usko ja oppi ilmenevät seurakunnan liturgiassa ja rukouksessa, ja seurakunnan rukous muovaa kirkon oppia. Rukouksen ja opin kielet ovat kuitenkin kielilajeina hyvin erilaisia. Opin kieli lähestyy juridista kieltä, se on tarkkaa, yksiselitteistä ja selkeää. Rukouksen kieli puolestaan lähestyy runoutta, siinä sanoitetaan sanoittamatonta, lähestytään tuonpuoleisuutta, sille on tyypillistä metaforat, hengittävyys ja tila. Opin ja rukouksen sanoittaminen on äärimmäisen vaikeaa ja samaan aikaan välttämätöntä. Liturginen kieli on puhuttua ja kuunneltua. Se ei elä eikä synny työpöydällä ja kokouksissa vaan seurakunnan keskellä.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekojärjestys on monella tapaa raskas. Kirkkokäsikirjojen kohdalla sopii kysyä, tuottaako päätöksentekotapa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Kirkolliskokouksen keskustelupöytäkirjojen lukeminen esimerkiksi viimeisimmän kirkkokäsikirjan käsittelyn osalta avaa silmiä. Pitkällisen ja huolellisen komitea-, kokeilu- ja palautetyöskentelyn jälkeen kirkolliskokous ruoti käsikirjaehdotusta kohta kohdalta ja rivi riviltä. Monta tärkeää asiaa meni ohi silmien (kuten se, että tuhkakeskiviikon messun kohdalla käsikirjassa käsketään sotkea yhteen tuhkaa ja vettä, josta tulee lipeää), mutta monta pientä lausetta ja sanavalintaa muokattiin suuressa salissa äänestyspäätöksillä ja toisinaan aika heppoisin mutu-näkemyksin. Usein muokkaukset pitäytyivät vanhassa muotoilussa uudistetun kielen sijaan.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käynnistymässä olevassa Kirkollisten toimitusten kirjan uudistamisprosessissa on lähdetty liikkeelle viisaasti: teologiasta. Kun tiedetään, mistä kussakin toimituksessa on teologisesti kysymys, on helpompi lähteä pohtimaan, miten sitä ilmennetään niin rakenteen, sanojen kuin säveltenkin osalta. Useissa sisarkirkoissa on käsikirjoissa tai niiden oppaissa avattu kaavojen ja toimitusten teologiaa ja taustaa, eikä niinkään annettu yksityiskohtaisia käytännön ohjeita kuten luterilaisen kirkon oppaissa. Tämä voisi olla yksi mahdollisuus, jonka avulla voidaan myös jättää sanoituksiin riittävästi väljyyttä ja liikkumavaraa. On nimittäin niin, että kirkollisten toimitusten kirjaan on mahdotonta sisällyttää kaikkiin erilaisiin tilanteisiin sopivia tekstejä – niin moninaisia ovat ihmisten elämä ja sen käänteet. Riittävällä teologisella taustoituksella ja sopivalla virikemateriaalilla voitaisiin mahdollistaa joustavuus erilaisten tilanteiden vaatimuksiin.
Toivottavaa on, että tulevissa uudistusprosesseissa otetaan opiksi menneistä uudistuksista ja viedään sekä prosessia että lopputulosta eteenpäin. Yhtä lailla on toivottavaa, että uudistusprosesseissa ei ehdoin tahdoin hidasteta ja jarruteta sitä kehitystä, joka jo lähtökohdiltaan on hidasta. Hitaus on toisinaan hyve, mutta jarruttaminen yleensä ei.
Kirjoittaja on musiikin maisteri, teologian maisteri ja väitöskirjatutkija, joka toimii Tuomasyhteisön toiminnanjohtajana. Väitöstutkimuksessaan hän tutkii liturgista suomen kieltä.
Kuva: Kansilehti teoksesta Käsikiria castesta : ia muista christikunnan menoista, Agricola, Mikael (1549).