Vuosikymmen virsiuudistuksen parissa

Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 3. vsk, nro 6.

Markku Kilpiö

 

Vuoden 1973 lopulla sain Järvenpään Seurakuntaopiston käytävällä kuulla, että kirkolliskokous on nimennyt minut perustettavan virsikirjakomitean jäseneksi. Aivan yllätyksenä tieto ei tullut, koska olin kirkolliskokouksen pyynnöstä antanut lausunnon virsikirjan uudistustarpeesta. Totesin mm., että ”virsiuudistus kulkee läpi koko kristikunnan. […] Uudestaan on oivallettu laulun viestittävä tehtävä ja merkitys.” Perustelin uudistuksen tielle lähtemistä ensiksi virsikirjan liiallisella laajuudella. Lisäksi teksteissä hallitsee ”subjektiivinen runous, joka vaikeuttaa nykyisen veisaajan rehellistä identifikaatiota virren verbaaliseen asuun… Pietistinen ’incurvatus in se’ -lyriikka ja 1600-luvun tosin kulta-ajaksi sanottu runous hallitsevat virsikirjaamme. Monien virsien problematiikka on auttamattomasti vanhentunut.” Lisäksi kiinnitin huomiota luterilaisten ydinkoraalien restauroinnin tarpeellisuuteen. Esiteltyäni erilaisia tapoja suhtautua perittyyn aineistoon, traditioon, totesin, että ”perinteestä voidaan siirtää uuteen aikaan sen kestävin osa, jonka funktio ei ratkaisevasti vielä ole muuttunut.” Lopuksi ehdotin, että teksti- ja sävelmätyö tehtäisiin yhdessä.

Kahden hiippakuntakokouksen aloitteesta syntynyt työ käynnistyi vuoden 1974 alusta. Olin silloin 31-vuotias, komitean nuorin jäsen. 

Enpä vielä tiennyt, millaiseen myllyyn olin joutunut. Vaikka edustin komiteassa sävelmäasiantuntemusta, en malttanut pysyä ahtaasti roolissani, vaan otin kantaa myös teksteihin. Komitean jäsenyys ei ollut kokopäivätyötä, jolloin kokouksiin valmistautuminen tapahtui päivätyön jälkeen. Päiväistunnot taas merkitsivät virkatehtävien siirtymisen iltaan ja yöhön. Tässä paineessa kului keski-iän paras vuosikymmen.

Tämä ei ole nootitettu tieteellinen artikkeli, vaan subjektiivinen, sirpaleinen kertomus puolen vuosisadan takaisista tapahtumista ja kokemuksista. Tavoitteenani oli olla mukana luomassa virsikirjaa tulevia sukupolvia varten. Sain tähän itselleni konkreettisen mittapuun, kun poikani syntyi maaliskuussa 1974. Hänen tuli mielestäni saada laulaa ymmärrettävää, kaunista kieltä ja tasatahditettujen koraalien asemesta restauroimalla puhdistettuja sävelmiä sekä uusia, oman aikamme melodioita. 

Oli toisaalta juhlavaa olla mukana suomalaisten virsikirjojen ja luterilaisen virsitradition jatkumossa aina Jacobus Finnosta ja Hemminki Maskulaisesta alkaen. Viimeinen yhtenäiskulttuuriseksi tarkoitettu virsikirja (1938) jaettiin talvisotaan lähtevien miesten reppuihin. Löytyipä se pitkään koululaistenkin pulpeteista. 

Monet yhteiskunnalliset murrokset tosin olivat alkaneet jo 1900-luvun alusta murentaa yhtenäiskulttuurista auvoa. Kansankirkko oli todellisuutta pitkään vain kirkon jäsenyyden tilastollisena numerona, mutta tänään sana ”kansankirkko” on syytä unohtaa kuvattaessa suomalaista kirkollista todellisuutta. 

Työhön, työhön

Nämä pohdinnat ovat olleet taustalla myös osallistuessani komitean työhön. Yritämmekö sitkeästi luoda virsikirjaa ”kansankirkkoa” varten, vaikka tämä kansa näyttäytyy vain jouluaaton hartaudessa tai konfirmaatiomessussa? Oppisiko tuo kansa muutaman käynnin aikana yli 300 sävelmää? Tietysti kirkollinen aktiivisuus tai passiivisuus vaihtelee alueittain. ”Raamattuvyöhykkeellä” voidaan elää lähes rikkumatonta yhtenäiskulttuurin, jopa kansankirkon aikaa. Sitten on helsinkiläisiä seurakuntia, joissa kirkon jäsenet alkavat olla vähemmistönä.

Ei virsien uudistus ollut vain vaivaa ja ahdistusta. Sain pohjoismaisissa kokouksissa ja matkoilla tutustua henkilöihin, jotka tunsin aiemmin vain nimeltä: Britt G. Hallqvist, Svein Ellingsen, Eyvind Skeie, Trond Kverno, Fred Kaan, Anders Frostenson ja monia muita. Antoisia olivat myös yhteydet Viron virsiuudistustyöhön. Siellä oli vastassa kirjeystäväni vuodesta 1966, Jaak Salumäe. Hänen sävelmänsä "Elämä on meri" kantaa virsikirjassamme Georg Kivisten tekstiä.

Komitean työssä uskon myös oppineeni paljon runoudesta, virsihistoriasta ja paljosta muusta. Ihailin runoilijajäsentemme ammattitaitoa, Niilo Rauhalan selkeyttä ja jykevyyttä sekä Anna-Maija Raittilan herkkyyttä ja käsittämätöntä kärsivällisyyttä korjausehdotusten keskellä. Komitean työskentely oli sopuisaa eikä komitean jäsenistöön sisäänkirjoitettu herätysliikeasetelma koskaan puhjennut konflikteiksi. Puheenjohtajalla, Pentti Lempiäisellä, oli suuri osuus jäntevästi etenevään työskentelyyn. 

Palautetta

Työtä ei tehty salassa eikä itseriittoisessa kuplassa. Avoimuudesta ovat esimerkkeinä komitean jäsenten lukemattomat työmme esittelyt seurakunnissa, jolloin päästiin suoraan kontaktiin virren veisaajien kanssa. Virren käyttäjäjoukkoon yhteyden saimme myös palauteryhmältä. Heitä oli 27 henkeä, eri puolilla maata.

Palautetta saatiin myös julkisessa sanassa. Etenkin maakuntalehtien pakinoitsijat ja palstanpitäjät päästivät sanallisen osaamisensa valloilleen tehdäkseen virsiuudistuksen kyseenalaiseksi, kalliiksi, tarpeettomaksi, jopa naurettavaksi. Tällainen julkinen asennemuokkaus vaikutti varmaan myös kirkolliskokouksen virsikirjavaliokuntaan ja yleiseen mielipiteeseen. Vai oliko niin, että 1960-luvun "kaikki uusiksi" -huuman jälkimainingeissa aloitettu uudistus kohtasi 70- ja 80-luvuilla reaktion, jossa säilyttävä, pelokas nostalgia sai yliotteen. 

Muistoja musiikkijaostosta

Merkittävä osa työstä tehtiin jaostoissa. Musiikkijaostossa Harald Andersénin panos oli keskeinen. Hän oli perehtynyt koraalirestauraatioon, mutta lähteitä kopioivaan restauraatioon ei menty, vaan luotiin toimivia toteutuksia, joissa hyödynnettiin alkuperäisen koraalimuodon rytmi- ja melodia-aiheita. Usein näin ratkaistiin tasatahditettujen koraalien säerajaongelmat. Musiikkijaosto myös tilasi koraaleja suomalaisilta säveltäjiltä. Taneli Kuusiston myötä saatiin linkki edellisen virsikirjan sävelmätyöhön. 

Uudistuksen periaatteet ja Uusia virsiä ’79

Komitea laati työnsä periaatteista välimietinnön, jossa määriteltiin kielen ja sävelmistön uudistuksen päälinjat. Huomiota herätti erityisesti mietintöön sisältynyt poistettavien virsien luettelo. Virsien poisto ei ollut komitean keksintö, vaan sisältyi jo alkuperäiseen toimeksiantoon: virsien määrää on supistettava. Kun kirkolliskokous muutamin kommentein hyväksyi uudistusperiaatteet, työtä jatkettiin luottaen siihen, että sopimus kestää. Valitettavasti toivo petti.

Komitean seuraava julkaisu, Uusia virsiä ’79, oli suuri menestys. Kirjasta otettiin neljä painosta. Sitä koeveisattiin valituissa seurakunnissa vuoden ajan. Palaute oli pääosin myönteistä.

Virsikirjakomitean mietintö valmistui 1984 ja siirtyi kirkolliskokouksen virsikirjavaliokunnalle. Siellä alkoi uudistuksen tuhotyö piispa Paavo Kortekankaan johdolla. Seurasin Turussa yhden päivän virsikirjan käsittelyä, järkyttyneenä. Täysistuntojen virsikohtaisessa käsittelyssä salista ehdotettiin milloin yhden sanan, säkeen, säkeistön tai jopa koko virren muuttamista, useimmiten palauttamista virsikirjan 1938 asuun, jota nyt oltiin uudistamassa. Kaikki ehdotukset eivät toteutuneet, mutta impulsiiviset ”korjausehdotukset” pilkkasivat sitä vakavuutta, hiomista ja harkintaa, jolla komitea oli vuosikymmenen tehnyt työtään.

Valiokunnan mietintö

Virsikirjavaliokunnan mietinnöstä kirjoitin piispa Yrjö Sariolalle: ”Sovitut uudistusperiaatteet on pantu syrjään. […] Ratkaisu on linjaton, summittainen, erilaisia, jopa erisuuntaisia toiveita ja odotuksia merkillisesti yhteensovittava. Kaikki tämä voidaan perusteella laskelmoinnilla, uudistuksen läpiviennin varmistamisella, mutta hinta on liian kova. Valiokunnan mietintö tosiasiallisesti keskeisiltä osin turmelee komitean työn siinä määrin, että en voi katsoa vk-uudistusta mielekkääksi toteuttaa lainkaan tätä ’mallia’ seuraten. Tässä tilanteessa ehdottomasti parempi ratkaisu olisi palaaminen nykyiseen, voimassaolevaan virsikirjaan.”

Moitin myös valiokunnan poistoja: ”Ne koskevat useimmiten juuri niitä virsiä, joilla tahdottiin monipuolistaa sanonnan ja musiikin ilmettä.” Valiokunta esitti mukaan 1800-luvun hengellistä laulustoa. ”Old time religion -uskonnollisuuden todellinen tai kuviteltu paine on tuonut mukaan nämä kaikista urautuneimpia, nostalgisimpia mielikuvia ja tunnelmia perässään kuljettavat laulut – ja ehdottomasti vanhassa kieliasussa. […] Näin vk säilytetään kyllä varmasti yhden, mutta aina pienenevän joukon omistuksessa.  Se on yhä vähemmän kansankirkon virsikirja.”

Valiokunnan ratkaisut restauroiduista koraaleista saavat kritiikkini: ”Valiokunnan esitys turmelee keskeiseltä osin uudistuksen. […] Restauraatio on jo kulkenut läpi eräät lastentautivaiheet. Olemme päässeet poimimaan kypsiä hedelmiä, emme ole seuranneet orjallisesti historiallisia lähteitä, vaan toteutuksessa on ollut monta mallia, joiden yhteisenä nimittäjänä on ollut huoli laulun säilymisestä seurakunnassa.” Myös palaaminen 1938 virsikirjan sävelmäasuihin ei ole vain anakronistinen, vaan myös musiikillisesti kestämätön ratkaisu. ”Nykytilan jäädyttäminen voi aiheuttaa hetken aplodit joiltakin tahoilta, mutta vuosikymmenien ratkaisuna paljastuu kestämättömäksi.” 

Uusi uudistusprosessi!

Jäin vuosikymmeniksi miettimään, miksi näin kävi. Uudistustarpeen sisäistäminen on prosessi, johon komitean jäsenillä oli jo lähtökohtaisesti valmius ja vuosien mittaan syvenevä näkemys. Tätä prosessia eivät kirkolliskokouksen jäsenet koskaan käyneet läpi. Niinpä irrottautuminen tutuista sanoista ja kielikuvista oli vaikeaa. Kysyn kuitenkin, onko raskas ”demokraattinen” käsittelyprosessi ainoa tapa toteuttaa virsiuudistus? Virsi on muiden tehtäviensä ohessa myös taideluomus, runon ja melodian yhdessä synnyttämä kokonaisuus. Runon tulee olla tyylillisesti ehjä, ei erilaisista mieltymyssirpaleista koostuva tilkkutäkki. Nykyinen prosessimalli antaa ensinnäkin suppealle valiokunnalle liian suuren, ohjaavan vallan. Täysistunnossa sitten pääsee valloilleen ”kansan ääni” erilaisine ehdotuksineen unohtaen uudistusperiaatteet, joita komitea on uskollisesti noudattanut. Olisi luotava jokin uusi tapa ja malli, joka varjelisi runoilijoiden muokkaustyön ja uusien tekstien tyylillisen ja taiteellisen tason.

 

Teologian maisteri, sivutoiminen kanttori Markku Kilpiö toimi suomenkielisen virsikirjakomitean jäsenenä vuosina 1973–84.