Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 3. vsk, nro 3.
Reijo Pajamo
Arvoisa puheenjohtaja! Hyvät Hymnologian ja liturgiikan seuran jäsenet!
On kulunut jo 81vuotta siitä, kun lähdimme Laatokan Karjalasta Jaakkiman pitäjästä evakkomatkalle, minkä ensimmäisenä kohteena oli Pohjois-Savossa sijaitseva Vieremän pitäjä. Siellä aloitin kansakoulun elokuussa 1945. Ajan tavan mukaan jokainen koulupäivä alkoi aamuhartaudella ja siihen kuuluvalla virrellä. Ekaluokkalaiset opettelivat virsiä ulkoa. Ensimmäinen ulkoa opettelemani virsi oli "On riemu, kun saan tulla sun, Herra, temppeliis". Yksi saman ekaluokan tyttö meni luokan eteen ja lausui kirkkaalla äänellä virren ensimmäisen säkeistön seuraavasti:
On riemu, kun saan tulla
Sun, Herra, temppeliis,
Sun porteistasi käydä
sisälle pyydyksiis.
Opettaja totesi, että on turvallista jäädä Jumalan pyydykseen, mutta vielä arvokkaampaa on päästä Jumalan pyhyyksiin. – Tästä alkoi kiinnostukseni virsiin, myöhemmin virsitutkimukseen eli hymnologiaan.
Virsilaulu eli kirkkoveisuu on yksi hymnologian alue, joka on jäänyt vähemmälle tutkimiselle. Kun tänä päivänä yhteiseen virsilauluun osallistuminen on täysin vapaaehtoista, vanhaan jumalanpalvelusperinteeseen kuului, että jokainen osallistui seurakunnan yhteiseen veisuuseen. Tästä muistutti vanha kirkkojärjestys: "Joca ei laula, vaikka äändä on, sacco yxi markka!"
Veisuutapa vaihteli eri seurakuntien välillä. Sen kertoi Vaasan kirkon urkuri Antti Nordlund vuonna 1850 ilmestyneen koraalikirjansa esipuheessa näin: "Tuskin kahdessa seurakunnassa virret yhteen laihin veisataan!"
Kirkkoveisuusta on olemassa värikkäitä kuvauksia kuten seuraavat esimerkit osoittavat (lainaus Hannu Vapaavuoren väitöskirjasta). Salomon Majander kuvasi sanomalehti Suomettareen kirjoittamassaan artikkelissa, kuinka "veisaajilla olivat kaulasuonet paisuneet, kasvot punasinisinä, silmät päästä puhkeamaisillaan ..." Erik Hirvanen kuvasi puolestaan veisuun kirjavuutta toteamalla, että "yksi visertää, toinen kukertaa, kolmas kaakattaa ja neljäs rääkättää". Lundin yliopiston professori Folke Bohlin kuvasi tätä ilmiötä termillä "multiheterofonia".
Millaista virrenveisuun tulisi sitten olla?
Kun 1800-luvun puolivälissä maassamme käynnistyi virsikirjauudistus, tarkoitus oli myös kartoittaa kirkkoveisuun tilaa seurakunnissa. Niinpä Turun hiippakunnan tuomiokapituli pyysi hiippakunnan lukkareita merkitsemään nuottikirjoihinsa, miten virsiä heidän seurakunnissaan veisattiin? Yksi vastanneista oli Lempäälän lukkari Gustaf Lindell, joka laati käsinkirjoitetun koraalikirjan seurakuntansa veisuutilanteesta. Lindellin mielestä hyvän kirkkoveisuun tuli olla tasaista kuten sotaväen marssin. Lukkareiksi aikovia hän ohjeisti seuraavasti:
- Lukkarin silmien ja virsikirjan välisen etäisyyden pitää olla hieman yli 40 cm.
- Lukkarin ruumiin ja pään pitää olla suorassa eikä kallellaan.
- Puolityhjällä vatsalla on helpompi laulaa kuin täysinäisellä.
Ikaalisten lukkari D. H. Kukkasela erotti kolme erilaista veisuuta: vahva veisuu, täyteläinen veisuu sekä puhdas veisuu.
Gustaf Lindell on kirjoittanut koraalikirjaansa kaikkiaan 238 virsisävelmää eli koraalia. Monen koraalin kohdalle hän on tehnyt lisähuomautuksia sävelmästä. Usein toistuvia ilmaisuja ovat "kaunis", "soma", "ihana" sekä "outo mutta kaunis". Vaikeimpien sävelmien kohdalle Lindell on merkinnyt "konstelias malli" – heikkojen ja tyylittömien sävelmien kohdalle puolestaan "mallitoin". Rukousvirren ”O sinä meidän Isämm' ylhäält' taivaast” sävelmä on ollut Lindellillekin vaikea, koska sen yhteyteen hän on merkinnyt: "outo mutta konstelias ja vikurimainen nuotti, vaatii hyvää kurkkua".
Lindell suorastaan inhosi virsisävelmiä, jotka olivat moodeissa eli kirkkosävellajeissa. Jouluvirttä "Kunnioittakaam Kristust Kuningast" hän piti "mallittomana fryygialais-akkain tekemänä sävelmänä".
Vaikka Lempäälän seurakunnassa virsikirjan sävelmistä käytössä oli n. 41 %, tulosta voitiin pitää hyvänä, koska professori Folke Bohlinin mukaan vastaava luku Ruotsin seurakunnissa oli keskimäärin 39 %.
Lindell arvosti etenkin säestyksetöntä virrenveisuuta, mikä tulee selvästi esille hänen nuottikirjansa esipuheen sanoissa: "Urkuin soitanto kirkossa on tosin kaunista, mutta satojen ihmisten veisuu ilman urkuja on kauniimpaa, ihanampaa ja ilahuttavampaa syntisen sydämelle."
Miten sitten hajaannustilassa olevaa kirkkoveisuuta pyrittiin parantamaan?
- Jyväskylässä 1870-luvulla pidetyssä yleisessä kansakoulukokouksessa keskusteltiin mm. siitä, voitaisiinko kansakoululaisia käyttää kuorilaulajina kirkoissa. Kansakoululaisten käyttö kuorilaulajina eli esilaulajina nähtiin positiivisena siksi, koska koulujen laulunopetuksen pääpaino oli virsilaulussa.
- Turussa aloitti toimintansa 1870-luvun lopulla maamme ensimmäinen lukkari-urkurikoulu. Sen ansiosta seurakuntien virsilaulun vastuu siirtyi ammatillisen koulutuksen saaneille muusikoille.
- Seurakunnan yhteistä veisaamista auttoi merkittävästi se, että moniin kirkkoihin oli hankittu urut ja että maassamme ilmestyi painettuja koraalikirjoja.
Mutta miksi me suomalaiset olemme olleet niin tarkkoja siitä, mitä sävelmiä me hyväksymme virsikirjaan? Tästä hyvänä esimerkkinä ovat hengelliset laulut.
1800-luvun lopulla maahamme rantautui Amerikasta Ira D. Sankeyn laulut ja Pohjoismaista, lähinnä Ruotsista Lina Sandellin, Oscar Ahnfeltin ja Joel Blomqvistin laulut. Näiden kahden suuntauksen lauluja olisi meillä voitu hyödyntää, mutta toisin kävi. Uudet hengelliset laulut löysivät otollisen maaperän Suomen Lähetysseuran kokoelmassa Hengellisiä lauluja ja virsiä, mutta ei 1900-luvun alun virsikirjauudistuksessa.
Sama linja jatkui vielä 1940-luvun taitteessa, kun sävelmiä valittiin vuoden 1938 virsikirjan uusiin teksteihin. Nyt olisi voitu hyödyntää uusia melodiatyyppejä esimerkiksi lasten virsien osastoon. Koraalikomitea katsoi parhaimmaksi valita niihin perinteisiä koraaleja. Vielä 1960-luvun alussa tyrmättiin "Kiitos sulle, Jumalani" -laulun ottaminen virsikirjaan edellä mainituista syistä. Tilanne muuttui, kun tehtiin päätös virsikirjan uudistamisesta 1970-luvun alussa. Jopa kirkkomme piispat toivoivat suosituimpien hengellisten laulujen ottamista virsikirjaan – näin myös tapahtui.
Millaisia ratkaisuja tehdään seuraavassa virsikirjauudistuksessa?
Ajatelkaa: kirkolliskokouksen vuonna 1973 tekemästä päätöksestä on kulunut 50 vuotta. Virsikirjakomitean valmistaman uuden virsikirjan käyttöönotostakin on kulunut 40 vuotta.
Tänä aikana maailma on muuttunut. Yhteiskunta on muuttunut entistä monikulttuurisemmaksi. Kirkon toiminta on muuttunut. Uskonnollisuus ja sen myötä virsikasvatus ei kuulu enää peruskoulun vastuualueeseen. Virsien osuus jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa on merkittävästi vähentynyt. Viihdemusiikin erilaiset virtauksetkin ovat salakavalasti sulautuneet kirkkomme musiikkitarjontaan. Kun lähivuosina enää vajaa 50 % väestöstämme kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, on syytä kysyä, millainen on tulevaisuuden virsikirja ja ketkä sitä käyttävät?
Virsikirjauudistuksen käynnistyessä 50 vuotta sitten, suurin ongelma oli siinä, ettei komitealla ollut käytettävissään tietoa virsien köytöstä ja merkityksestä. Harald Andersén nosti esille ajatuksen hymnologisen instituutin perustamisesta maahamme. Sen tehtävänä olisi seurata virsikirjan käyttöä eri tilanteissa, tutkia virren olemusta ja asemaa yhteiskunnassa, tutkia virsi- ja lauluperinteessä tapahtuvia muutosilmiöitä sekä edistää virsikasvatusta.
Hymnologian ja liturgiikan seura voisi tässä suhteessa olla aloitteen tekijänä, käynnistää tutkimusprojektin, missä etsittäisiin vastauksia edessä oleviin ongelmakysymyksiin. Yhteistyökumppaneina voisivat olla esimerkiksi Taideyliopiston osastot, teologinen tiedekunta, musiikkitieteen laitos, Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö jne.
Hymnologian ja liturgiikan seuran tulee jatkossakin olla puolustamassa suomalaista virsiperinnettä, puolustaa suomen kieltä ja suomalaisia arvoja.
Kiitän saamastani huomionosoituksesta ja ruususta. Toivotan juhlivalle seuralle onnea ja menestystä!
Reijo Pajamon juhlapuhe Hymnologian ja liturgiikan seura ry:n 30-vuotisjuhlassa pe 6.3.2026 Ostrobothnialla, Helsingissä.