Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 2. vsk, nro 9.
Henri Järvinen
Karismaattisen liturgian elementtejä
Karismaattinen ja helluntailainen jumalanpalvelusjärjestys ei ole kiinteä vaan elävä; se muotoutuu kulloisenkin kokoontumisen ja Hengen johdatuksen mukaan. Tämä tekee jumalanpalveluksesta ainutkertaisen tapahtuman, jossa yhteisö ei vain toista traditionaalisia muotoja, vaan osallistuu Jumalan läsnäolon todellisuuteen. Tässä osassa nostan esiin karismaattisen jumalanpalvelusperinteen liturgisia elementtejä ja pohdin niiden roolia helluntailaisessa jumalanpalvelusteologiassa.
Sana
Voisi hyvin ajatella, että helluntailainen jumalanpalvelus on sisällöllisesti aina sanajumalanpalvelus eli sen ytimessä on protestanttista perinnettä seuraten luettu ja selitetty Jumalan Sana. Raamatuntekstejä ei määritellä yleensä valmiiden lektionaarien pohjalta vaan ne valitaan vapaasti. Toisaalta muut tekstit esimerkiksi lauluissa ja rukouksissa eivät useinkaan pohjaa suoraan raamatunteksteihin kuten perinteisemmissä liturgioissa. Helluntailaista hermeneutiikkaa määrittää käsitys Raamatusta elävänä sanana, jonka Pyhä Henki tekee ajankohtaiseksi jokaisessa sukupolvessa. Saarna ei siten ole pelkkä teologinen selitys, vaan Hengen inspiroima ilmoituksen hetki, jossa Jumalan Sana tulee eläväksi kuulijoiden sydämissä. Tässä mielessä saarna on jumalanpalveluksen keskeinen elementti – ei vain informaation, vaan transformaation väline.
Julistuksen päämääränä on uskon vahvistaminen ja henkilökohtainen kääntymys. Helluntailaisessa jumalanpalveluksessa saarnaajan tehtävä on johdattaa kuulijat kohtaamaan Jumala henkilökohtaisesti. Tämä korostaa helluntailaista soteriologista painotusta: pelastus on kokemus, joka tapahtuu Hengen vaikutuksesta tässä hetkessä. Raamattu toimii myös kriittisenä mittapuuna kaikelle henkiselle toiminnalle ja että hengellisiä kokemuksia on arvioitava Sanan valossa. Tässä näkyy liikkeen sisäinen teologinen jännite: kokemus on tärkeä, mutta sen autenttisuus määrittyy Raamatun auktoriteetin kautta.
Teologisesti tämä ykseys Sanan ja Hengen välillä muodostaa helluntailaisuuden pneumatologisen perustan. Jumalan Henki ei toimi irrallaan ilmoitetusta Sanasta, eikä Raamattu ole eloton teksti ilman Hengen vaikutusta. Tämä kaksoisnäkökulma tekee helluntailaisuudesta omanlaisensa hermeneuttisen liikkeen: se pyrkii pitämään yhdessä karismaattisen kokemuksen ja raamatullisen uskollisuuden. Tätä korostusta voidaan pitää jumalanpalveluksen sakramentaalisena ulottuvuutena.
Ylistys
Helluntailaisen jumalanpalveluksen tunnistettavin piirre on ylistysmusiikki, joka on sekä emotionaalista että yhteisöllistä. Toisin kuin monissa liturgisissa traditioissa, joissa musiikki palvelee tekstin ja rituaalin rytmittämistä, helluntailaisessa kontekstissa ylistys on itsenäinen ja kokemuksellinen osa jumalanpalvelusta. Se ei ainoastaan valmistele kuulijoita saarnaan, vaan muodostaa itsessään jumalanpalveluksen keskeisen teologisen tilan.
Ylistyksen taustalla on ajatus, että musiikki toimii väylänä Jumalan välittömään kohtaamiseen. Se ei ole vain esteettinen kokemus, vaan pneumatologinen tila, jossa Henki liikkuu ja vaikuttaa. Monissa helluntailaisissa seurakunnissa ylistyksen aikana tapahtuu rukousta, profetiaa, kielilläpuhumista ja parantumisen kokemuksia. Näin ylistys toimii “porttina” Hengen läsnäoloon, ei symbolisesti vaan käytännöllisesti: musiikki avaa yhteisön vastaanottavaisuutta Jumalan toiminnalle.
Helluntailainen ylistysteologia on myös ruumiillinen ja emotionaalinen. Tunteiden ilmaiseminen ei ole epäjärjestyksen merkki, vaan osa kokonaisvaltaista palvontaa. Tässä voidaan nähdä myös teologinen ero rationalistisempaan jumalanpalvelusperinteeseen: helluntailaisessa ajattelussa tunteet eivät ole uskon este, vaan sen ilmentymä. Ylistys on siis helluntailaisessa jumalanpalveluksessa sakramentaalinen kokemus ilman sakramenttia: siinä Jumala tulee läsnä olevaksi äänen, rytmin ja yhteyden kautta. Palvonta ei toimi vain ihmisen osoituksena Jumalalle, vaan Jumalan osoituksena ihmiselle – yhteisen laulun kautta Jumalan Henki koskettaa kansaansa. Hengen kokeminen tekee koko ruumiista alttarin. Onkin mielenkiintoista miten karismaattinen liikehdintä perinteisissä kirkkokunnissa, joka usein näyttäytyy jumalanpalveluskontekstissa juuri ylistyksen painottumisena, suhteutuu perinteisempään sakramenttikäsitykseen, joka liittyy messussa ehtoollisen viettoon. Helluntailaisuudessa ylistys nähdään ehtoollisen sakramentin korvaajana.
Pyhän Hengen lahjat
Profetia, kielilläpuhuminen, tiedon sanat ja parantamisen rukoukset eli armolahjojen toiminta, eivät ole poikkeuksia, vaan osa normaalia yhteistä elämää. Tämä pohjaa alkuseurakunnan malliin, jossa jokaisella oli jotakin tuotavaa yhteiseen kokoukseen. Karismaattinen teologia korostaa, että Pyhä Henki jakaa lahjoja vapaasti – ja että yhteisön tehtävä on erottaa, mikä on Hengen ääni. Jumalanpalvelus on siis myös pedagoginen hengellisen erottelun tila.
Helluntailaisessa jumalanpalveluksessa kohtaaminen Jumalan kanssa on usein konkreettinen ja kehollinen. Ihmiset itkevät, nauravat, kaatuvat, laulavat kielillä tai kokevat parantumista. Nämä kokemukset nähdään merkkeinä Jumalan todellisesta läsnäolosta. Kun perinteisemmässä liturgiassa korostuu anamneesi eli muistaminen niin helluntailaisessa jumalanpalveluselämässä korostuu todellinen osallistuminen Jumalan tekoihin tässä hetkessä.
Osallisuuden ja armolahjojen teologia nähdään juontuvan Paavalin opetukseen Kristuksen ruumiista (1. Kor. 12–14). Seurakunta ymmärretään elävänä organismina, ei hierarkkisena instituutiona. Kaikilla on oma paikkansa ja lahjansa Hengen johdatuksessa, ja tämän vuoksi jumalanpalvelus on yhteinen palvelus, ei yksittäisen johtajan suoritus. Tässä helluntailaisuus on ollut osa laajempaa kristillistä liturgisen liikkeen kehitystä jumalanpalveluksen yhteisöllisen luonteen vahvistamisessa vaikkakin siellä taustalla on hyvin toisentyyppinen käsitys seurakunnasta rakenteellisesti. Samalla tämä näkökulma muodostaa selkeän kontrastin liturgiseen perinteeseen, jossa palveluksen toimittaminen on yleensä papiston vastuulla. Helluntailaisuudessa korostetaan, että Pyhä Henki jakaa lahjoja kaikille uskoville, ei vain viranhaltijoille. Tästä seuraa, että kuka tahansa seurakunnan jäsen voi toimia Hengen välikappaleena – rukoilla, todistaa, profetoida tai johtaa laulua.
Käytännössä tämä näkyy jumalanpalveluksessa avointen hetkien kautta, joissa seurakuntalaiset voivat jakaa kokemuksiaan, laulujaan tai näkyjään. Näin syntyy jumalanpalveluksen karismaattinen dialogi, jossa yksittäisten armolahjojen moninaisuus rakentaa yhteistä uskoa. Armolahjojen teologia haastaa myös modernin individualismin. Helluntailaisuudessa lahja ei ole henkilökohtainen omistus, vaan yhteisön rakentamisen väline. Jumalanpalvelus on näin dynamiikaltaan karismaattinen yhteisö, jossa yksilön hengellisyys ja yhteinen usko kietoutuvat toisiinsa. Helluntailaisen jumalanpalveluksen päämääränä ei ole vain seurakunnan sisäinen rakentuminen, vaan myös ihmisten pelastuminen ja Hengen voimassa eläminen. Tämä missiologinen näkökulma on liikkeen alkuajoista asti ollut olennainen osa sen jumalanpalvelusteologiaa.
Tyypillinen helluntailainen jumalanpalvelus huipentuu usein alttarikutsuun, jossa kuulijoita kehotetaan henkilökohtaiseen kääntymykseen, parannukseen ja rukoukseen. Tämä liturginen hetki ei ole muodollinen, vaan nähdään Hengen johtamana mahdollisuutena vastata Jumalan kutsuun. Alttarikutsu on näin ollen soteriologinen tapahtuma – siinä tapahtuu uskon syntyminen ja uudistuminen. Toinen keskeinen piirre on rukous sairaiden ja kärsivien puolesta. Helluntailainen teologia ymmärtää pelastuksen kokonaisvaltaisesti ruumiillisen ja emotionaalisen eheytymisen kautta. Hengen voima tulee näkyväksi, kun ihmiset kokevat parantumista, vapautumista ja rohkaisua. Tämä heijastaa liikkeen vahvaa pneumatologista realismia – Jumala toimii edelleen, aivan kuten apostolisena aikana.
Kaste ja ehtoollinen
Vaikka helluntailainen jumalanpalveluselämä on voimakkaasti karismaattista ja kokemuksellista, siihen sisältyy myös kaksi selkeästi tunnustettua toimitusta: uskovien kaste ja ehtoollinen. Näiden teologia eroaa kuitenkin klassisista sakramenttikäsityksistä.
Helluntailaisuudessa kaste toimitetaan uskoville, jotka ovat tehneet henkilökohtaisen päätöksen seurata Kristusta. Kaste suoritetaan upottamalla, mikä symboloi sekä kuolemaa synnille että uutta elämää Kristuksessa (Room. 6:3–4). Kasteen merkitys on ennen kaikkea julistava ja todistuksellinen, ei sakramentaalinen armoaine klassisen teologian mielessä. Se ilmaisee ulkoisesti sen sisäisen muutoksen, jonka usko on saanut aikaan.
Ehtoollinen puolestaan ymmärretään muistoateriana, jossa seurakunta julistaa Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Vaikka ehtoollisen hetkessä voidaan kokea Jumalan läsnäoloa, sitä ei selitetä sakramentaalisen muuttumisen kautta, vaan Hengen läsnäolon todellisuutena. Kristuksen läsnäolo ei ole sidottu aineeseen, vaan yhteisön uskoon ja Hengen toimintaan.
Ehtoollisen ja kasteen sijoittuminen jumalanpalvelukseen ei ole liturgisesti määrätty. Ne voivat tapahtua missä vaiheessa tahansa, riippuen Hengen johdatuksesta ja seurakunnan käytännöstä. Tämä korostaa helluntailaista käsitystä siitä, että myös sakramentit ovat elävän Hengen palveluksessa, eivät muodollisen rakenteen alaisia.
Henri Järvinen on teologi ja pappi, joka toimii jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä.
Kirjallisuutta
Ahonen, R. 2003 Karismaattinen ja evankelikaalinen hengellisyys. Teoksessa Häyrynen, S., Kotila, H. & Vatanen, O. (toim.) Spiritualiteetin käsikirja. Helsinki: Kirjapaja.
Albrecht, D. E. 1999 Rites in the Spirit. A Ritual Approach to Pentecostal/Charismatic Spirituality. Sheffield, England: Sheffield Academic Press Ltd.
Hollenweger, W. J. 1997 Pentecostalism. Origins and Developments Worldwide. Peabody, Massachusetts, USA: Hendrickson Publishers, Inc.
Johansson, C. 2002 Pentecostal Worship. Teoksessa Bradshaw, P. (toim.) The New SCM Dictionary of Liturgy and Worship. London, UK: SCM Press
McGrath, A. 1999 Christian Spirituality. Malden, MA Oxford: Blackwell Publishers Ltd.
Rybarczyk, E. 2002 Spiritualities Old and New: Similarities between Eastern Orthodoxy & Classical Pentecostalism. PNEUMA: The Journal of the Pentecostal Studies. Vol 24. Number 1.