Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 9.
Sirkku Rintamäki
Kuukausiaihe: Virret kulttuuriperintönä
Mikä on virsi? Voisiko tähän hymnologian sangen keskeiseen kysymykseen avautua jotakin uutta pohtimalla virren tilallisuutta? Kutsun tässä kirjoituksessani sinua katselemaan virttä kirkkomusiikin taiteellisen tohtorintutkintoni myötä luomani käsitteen virsitila kautta. Kathleen Coessens on todennut, että kaikki taide luo uutta tilaa. Sovellan tätä ajatusta niin, että virren toteuttaminen – virsilaulu, virsisoitto, virren säveltäminen ja kaikenlainen kollektiivinen toteuttaminen – on yhdessä luotua taidetta, joka siis luo uutta tilaa. Luomme virsitilan, kun toteutamme virttä.
Ajattelen, että virsi luodaan uudelleen joka kerta, kun se saa soivan tai muun toteutuksen, ja kun joku asettuu virren äärelle, virteen oleilemaan. Virressä oleminen on liittymistä virren virtaukseen, johonkin, joka jo soi. Virsi soi jossain jo, joku laulaa toisaalla, toisessa kirkossa, toisessa maassa, taivaassa. Omassa mielessäni soi jo ennen kuin virsi syntyy soivaksi todellisuudeksi.
Virressä ja meidän veisaajien kokemuksessa virrestä on kerroksellisuutta. Yhä useammalla ihmisellä ei ole aiempia virsikokemuksia tai ainakaan kovin läheistä suhdetta virteen, mutta kenties kuitenkin yhteislaulukokemuksia. Tai hän on saattanut kuulla lapsena vanhempiensa tai muun läheisen laulamaa kehtolaulua, iltalaulua. Jokin musiikki on saattanut tuoda turvaa ja viedä ehkä myös perimmäisten kysymysten, ikuisuuden äärelle. Nämä kokemukset, virressä tai laulussa olemisen muistot ja niiden sekoittuminen, kerroksellisuus kunkin osallistujan kehossa on läsnä virsitilassa.
Millaista virressä sitten on olla? Tähän kysymykseen kukin kokija voi vastata syvällisesti vain omasta puolestaan. Jokaisessa virsilaulutilanteessa on edellisiin kokemuksiin nähden sekä samankaltaisuutta että uudenlaista olemista. Lauluäänen tila, mielentila, elämäntilanne, ympäröivä tila ja kulloinenkin vireystila vaihtelevat. Olen eri kerroilla erilaisissa tiloissa ja lähtökohdissa, kun liityn virren virtaan. Ajattelen, että samassa virressä oleminen on erillisiä ihmisiä erilaisine lähtökohtineen yhdistävää virtausta. Virsitila on yhteyden ja yhdessä kokemisen tila, jossa on läsnä myös jokaisen ikioma, henkilökohtainen tila.
Virressä oleminen voi olla esimerkiksi turvapaikkakokemus, jolloin virren tuttuus ja muistumat edellisistä, hyvältä tuntuneista virressä olemisista ovat tärkeitä. Kun virsi on vieraampi, saan ja joudun ponnistelemaan enemmän. Saatan innostua ja virkistyä uudesta tai toisaalta kaivata tuttuutta. Keskitynkö virsitilassani ”oikein” laulamiseen, kuulostelenko toisia, arastelenko ehkä jotakin? Kuinka paljon ajattelen laulaessani tekstiä tai toisaalta säveliä, harmoniaa, rytmiä? Mihin kaikkeen kehoni reagoi? Huomaan, että virren tuttuus vaikuttaa siihen, keskitynkö sitä laulaessani johonkin edellä mainituista. Jos virsi on itselleni supertuttu, en välttämättä niinkään ”ajattele”, ainakaan mitään erityistä, vaan ennemminkin tunnen vain virren virtaavan itsessäni ja ympärilläni. Yhdessä laulamisen tilan kokonaisvaltaisuus voi puhutella enemmän kuin yksittäiset sanat tai virren sisältöjen älyllinen pohtiminen.
Miten ympäröivä tila vaikuttaa kulloiseenkin kokemukseeni virsitilasta? Tilan akustiikka, esteettisyys ja fyysiset ulottuvuudet (esimerkiksi kylmyyden tai lämpimyyden kokemus, yhteislaulun voimakkuus) synnyttävät oleellisena osana virsitilaa. Kokemukset virsitilasta vaikuttavat käsitykseen siitä, mikä on virsi. Aina silloin tällöin kuulee virsiä moitittavan ankeiksi, tylsiksikin. Voisiko ajatella, että ankea virsi on usein yhtä kuin kokemus ankeasta virsilaulutilanteesta? On kenties ollut ulkopuolinen olo, oikein tekemisen paine, virsi ei ole lähtenyt virtaamaan kehossa, sanat ovat ehkä tuntuneet vieraannuttavilta. Virren toteutuksen musiikillinen virtaus ja innostavuus, joka syntyy muun muassa rytmisestä johdonmukaisuudesta ja jäntevyydestä, vaikuttavat siihen, miltä virressä oleminen tuntuu.
Virsi on lähtökohtaisesti vieraanvarainen tila: se kutsuu liittymään samaan virtaan. Virressä olemisen kokemus on kokonaisvaltainen. Virressä voi olla myös laulamatta. Kun kuuntelen vaikka itselleni vierasta virttä, laulaako kehoni kuitenkin silti mukana, rytmiintyykö, virtaa?
Virsitila on erilaisten ihmisten, kirkko- tai muun tilan, soimisen ja resonoimisen muodostama elävä tila. Virsitilassa liitymme siihen, mikä on jo soinut, soi vielä ja virtaa jo eteenpäin. Kokemukset virsitilasta vaikuttavat käsityksiimme siitä, mikä on virsi. Voisiko tämä ajatus antaa virren yhteiseen toteuttamiseen uudenlaista lämpöä, herkkää aistimista ja kuuntelemista, rohkeutta?
Sirkku Rintamäki on musiikin tohtori, laulaja ja säveltäjä, joka työskentelee Kannelmäen seurakunnan kanttorina sekä opettaa Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin aineryhmässä lapsikuoronjohtoa ja liturgista vokaalimusiikkia keskiössä luova virsi.
Kirjallisuutta:
- Coessens, Kathleen (2014) "The Web of Artistic Practice: A Background for Experimentation". Artistic Experimentation in Music: An Anthology. Toim. Darla Crispin & Bob Gilmore. Leuven: Leuven University Press, 69–82.
- Rintamäki, Sirkku 2023. Villivirrestä Virsileikkiin: virren luomisesta luovaan virteen. Taiteilijakoulutuksen mukaisen musiikin tohtorin tutkinnon tutkielma. Helsinki: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. <https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7740>
Kansikuva: Viena Kangas