Lähteiltä. Kirjoituksia hymnologiasta ja liturgiikasta. Skrifter om hymnologi och liturgik. 1. vsk, nro 8.
Samuli Korkalainen
Kuukausiaihe: Virret kulttuuriperintönä
Luin viime vuonna Gustav Björkstrandin kirjan Svenska psalmförfattare i Finland (2022). Kiinnitin kirjassa huomiota siihen, että esitellessään suomenruotsalaisia virsirunoilijoita Björkstrand ei käsitellyt vain heidän alkuperäistekstejään vaan myös heidän kääntämiään ja muokkaamiaan virsirunoja. Hän myös esitteli muutaman runoilijan, joilta ei ole yhtään alkuperäisvirttä, mutta joiden panos käännös- ja muokkaustyössä on ollut merkittävä.
Marraskuussa törmäsin samaan aiheeseen yhteispohjoismaisen Leitourgia-verkoston vuosikonferenssissa Tanskan Haslevissa. Musiikki ja liturgia -seminaariryhmässämme päädyimme keskustelemaan siitä, onko kääntäminen oikea termi ja kenelle kuuluu kunnia alun perin toisella kielellä kirjoitetun virren suosiosta. Onko virsi alkuperäisen tekijänsä vai kääntäjänsä teos? Vai peräti molempien?
Tieteen termipankin mukaan teos on ”tekijänoikeuslaissa tarkoitetun suojan aineeton kohde, itsenäisen ja omaperäisen henkisen luomistyön kirjallinen tai taiteellinen lopputulos”. Tekijänoikeuslaissa teoksen käsitettä ei määritellä tarkemmin, mutta sen tulkinnassa käytetään apuna ”teostason” käsitettä. Teoksen kuuluu siis saavuttaa tietty taso, joka on eri taiteenaloilla erilainen ja viime kädessä tapauskohtaisesti ratkaistava. Joskus teostason saavuttaminen on määritelty kansanomaisesti siten, ettei kukaan muu vastaavaan työhön ryhtyessään olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen.
Tekijänoikeuksien näkökulmasta on selvää, että kääntäjällä on oikeudet omaan käännökseensä. Mutta tapana on puhua myös moraalisista oikeuksista ja juuri tästä me Tanskassa keskustelimme pohjoismaisten kollegoiden kesken kirpeänä marraskuun aamuna: Kenelle kuuluu kunnia? Jos virren alla lukee vain ”suom.” ja nimi, ei kyseistä nimeä useinkaan ajatella virren tekijänä, vaikka käännös onkin hänen itsenäisen ja omaperäisen henkisen luomistyönsä lopputulos. Joku toinen kääntäjä olisi tuskin päätynyt samanlaiseen lopputulokseen.
Tämä pätee erityisesti suomen kielellä työskentelyyn, koska kielen rakenne on niin toisenlainen kuin useimmissa muissa kielissä. Esimerkiksi saksasta, englannista tai ruotsista käännettäessä joudutaan käyttämään paljon luovuutta (ks. esim. Kivekäs 2024). Väistämättä joudutaan kajoamaan myös sisältöön. Suomen kielen sanat ovat usein pitempiä ja siksi monien virsien suomennos vetää alkutekstiin verrattuna mutkia suoraksi – sävelet kun loppuvat yksinkertaisesti kesken, jos yritetään tuoda mukaan tekstin koko sisältö kaikkine vivahteineen. Niinpä ”Silmäisi eteen, Jeesus” -virren suomennokseen ei saada Jeesuksen silmien hellyyttä jokaisen säkeistön alkuun ja loppuun. Näinhän Lars Stenbäck virtensä kirjoitti: jokainen säkeistö alkaa ja päättyy joko ”för Jesu milda ögon” tai ”i Jesu milda ögon”. Stenbäckin alkuperäisteoksen rakennetta ei käännöksessä enää ole.
Virsikirjan lisävihkon erikieliset versiot avaavat mielenkiintoisen näkymän virren kääntämiseen. Virren 918 käännökset ovat erilaisia kuin arabiankielinen alkuteksti ja poikkeavat myös keskenään toisistaan. Suomeksi ja englanniksi pyydetään vain yleisesti ”rauhaa”, ruotsiksi ja saksaksi ”sinun rauhaasi”, ruotsiksi myös ”rakkauttasi”. Suomeksi me siis kaipaamme rauhaa määrittelemättä sen tarkemmin mitä rauhaa tarkoitetaan, sydämen tai mielen rauhaa, Jumalan rauhaa, vaiko rauhaa sodan vastakohtana. Ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi pyydetään Jumalaa ”täyttämään meidän sydämemme rauhalla” ja saksaksi lisätään vielä sana ”myös” viittamaan siihen, että joillakin muilla rauha jo on ja nyt sitä pyydetään myös meille. Ranskaksi on olemassa omaperäinen pyyntö, että rauhan lisäksi Jumala ”levittäisi lempeyttään”, englanniksi taas kerrotaan Jumalan olevan ”hoitavan rauhan lähde”. Sananmukainen käännös arabiankielisestä alkutekstistä olisi: ”Oi Herra, anna rauhan sataa päällemme.”
Yksisäkeistöinen virsi ja näin paljon eri tulkintoja eri kieliversioissa! Anna-Mari Kaskinen, Karin Erlandsson, Terry MacArthur, Jürgen Henkys ja Sophie-Madeleine Haapiainen ovat kukin luoneet omaperäisen lopputuloksen, mutta silti tästä virrestä puhutaan yleisesti vain ”palestiinalaisena rauhanvirtenä”.
Joidenkin virsien kohdalla ovat eri virsikirjojen toimittajat tehneet havainnon, että virsi on jo niin kaukana alkuperäisestä, että sitä pidetään uutena teoksena – se on tehty toisen virren ”pohjalta”. Yleensä tätä ilmaisua käytetään kuitenkin vain sellaisista virsistä, joissa runoilija on uudistanut samalla kielellä olevaa aiempaa versiota. Voisiko tätä ilmaisua käyttää myös käännösvirsissä? Kauno- tai tietokirjallisuutta käännettäessä voi lopputulos olla sanatarkka – tai ainakin lähellä sitä – mutta runon kohdalla siihen ei mitenkään päästä. Voisiko siis virren käännöksestä sanoa, että se on tehty tietyn eri kielellä kirjoitetun virren pohjalta?
Monet suomalaiset rakastavat Runebergin virsiä, joista monet ovat saavuttaneet luovuttamattoman paikan virsiperinteessämme. Harva veisaaja tulee ajatelleeksi, että Runeberg kirjoitti virtensä ruotsiksi. Johan Ludvigin kynästä ei irronnut sanoja ”On meillä aarre verraton” vaan ”En dyr klenod, en klar och ren”. Suomenkielisen version takana on Knut Legat Lindström, jonka nimeä ei suomenkielisessäkään kirjallisuudessa yleensä edes mainita virttä esiteltäessä. Lisäksi ainakin itse olen kokenut niin, että vaikka Runebergin virsien käännökset ovat hyviä ja koskettavia, ne eivät pääse samalle tasolle kuin alkuperäiset ruotsinkieliset. Kannustankin suomenkielisiä virren ystäviä tutustumaan näihin virsiin suomenruotsalaisessa virsikirjassa. Matkaoppaaksi voi ottaa Gustav Björkstrandin mainion kirjan.
Haslevin Emmaus-kurssikeskuksessa marraskuun aamuauringon säteet tunkeutuivat kauniisti saliin, jossa Musiikki ja liturgia -ryhmämme jatkoi keskusteluaan. Joku ehdotti, että kääntämisen (translate) sijasta puhuttaisiinkin tulkitsemisesta (interprete). Tässä olisi pohtimisen aihetta. Mitäpä jos sanoisimmekin, että ”On meillä aarre verraton” on Lindströmin tulkinta Runebergin virrestä? Antaisiko se sopivasti kunniaa kummallekin?
Musiikin tohtori ja teologian maisteri Samuli Korkalainen on Hymnologian ja liturgiikan seuran puheenjohtaja. Hän työskentelee tutkimuksen ja tohtorikoulutuksen asiantuntijana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.
Artikkelin kirjoittamisessa on hyödynnetty linkeissä olevien lähteiden lisäksi seuraavaa kirjallisuutta:
- Björkstrand, Gustav (2022) Svenska psalmförfattare i Finland. Turku: Åbo Akademi.
- Haavio, Jaakko (1970) Virsikinkerit. Helsinki: Kirjapaja.
- Koivuranta, Samuli & Urponen, Jenni (2017) Laulun matka virreksi. Kertomuksia virsikirjan lisävihkosta. Helsinki: Kirjapaja & Hymnologian ja liturgiikan seura.
- Voipio, Aarni (1956) Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. 3., uud. ja laaj. p. Helsinki: Suomen Pyhäkouluyhdistys.
- Väinölä, Tauno (2008) Virsikirjamme virret. Helsinki: Kirjapaja.